Valko-Venäjän huipputuliaiset

Reissusta on ehjinä ja elossa kotiuduttu, pikkuhiljaa ehkä myös toivottu. Meillä oli aivan mahtava viikonloppu, mutta ei mistään kevyimmästä päästä tuo Tallinnan ja Minskin välinen 800 kilometrin matka mennessä ja palatessa. 

Meidän reissu alkoi torstaina 25.2., kun Sirpa ja Inka ottivat meidät mukaan kyytiin ja lähdimme ajamaan Helsinkiä kohti. Satamassa tuli olla 19.30, joten täsmällisinä ihmisinä emme jättäneet liikaa odotteluaikaa vaan olimme perillä 19.20. Länsisataman pitkäaikaisparkki kuhisikin jo koiria ja koiraihmisiä, joten ei ollut onneksi epäilystäkään ettemmekö olisi oikeassa paikassa. Matkalle Minskiin lähti yhteensä kolme bussillista ihmisiä ja koiria Suomesta. Kun koirat ja kaikki tavarat oli saatu lastattua busseihin, me suuntasimme laivaa kohti. Matka alkoi siinä vaiheessa oikein kunnolla, kun Tallinnassa laivasta päästyämme hyppäsimme myös itse bussimme kyytiin.

Inka ja Leia Valko-Venäjällä, ensimmäisellä huoltoasemalla ulkoilemassa

Matka taittui nopeasti ja helposti yötä myöten Vilnaan asti, jossa olimme perjantaiaamuna jo kello 8 aikaan. Vilnan pysähdyksen jälkeen ei Valko-Venäjän rajalle ollut enää kuin muutama kymmenen kilometriä matkaa. Niin alkoikin matkan jännittävin osuus. Tullipisteitä oli useampi ja me pysähdyimme jokaisessa. Tuimat tullivirkailijat kävivät kaikkien passit läpi useampaan kertaan, bussimme tutkittiin läpikotaisin ja viisumien saannissa kesti oma aikansa. Onni oli venäjää puhuvat matkanjohtajat ja bussikuskit - pelkällä suomen- tai englanninkielellä ei rajaa varmasti olisi ylitetty onnistuneesti. Useiden tuntien odottamisen jälkeen pääsimme viimein jatkamaan matkaa Minskiin.

Tytöt ulkoilemassa hotellin edustalla olevassa puistossa

Tiet Valko-Venäjällä eivät varsinaisesti vakuuttaneet, sen verran pomppuinen oli matka ainakin rajalta Minskiin asti. Perillä meitä odotti kuitenkin varsin kaunis ja modernisti jälleenrakennettu kaupunki, jossa ei Neuvostoliiton jälki näkynyt ollenkaan niin vahvasti ulospäin kuin esimerkiksi Vilnassa.

Hotellimme Belarus oli pari vuotta sitten läpikotaisin remontoitu 22-kerroksinen hotelli. Me majoituimmekin 20. kerroksessa, josta avautuivat hienot hienot näkymät Minskin ylle. Hotellimme ympärillä oli suuri puistoalue ja se sijaitsi aivan näyttelyhallin vieressä, joten kokonaisuudessaan hotellimme palveli tarkoitustaan erinomaisesti. Huoneet eivät olleet järin suuret, mutta kaksi ihmistä ja kaksi koiraa sopi saman katon alle ihan mukavasti. Ainoa huono puoli hotellissa oli heidän koirasakkouhkailunsa, jonka seurauksena siivosimme huonettamme suhteellisen neuroottisesti koko sielläoloaikamme. Noh, lopussa kiitos seisoo ja saimmekin Sirpan kanssa hotellista erityiskiitokset erinomaisessa kunnossa luovutetusta huoneesta. Toivottavasti he majoittavat koiravieraita hieman kevyemmillä uhkailuilla tulevaisuudessa..

Tytöt ja taustalla näkyvä hotellimme

Lauantaiaamuna suuntasimme hotellia vastapäätä sijaitsevalle urheiluhallille jo aamulla 8 aikaan. Paikka oli todella ahdas, kunhan kaikki saivat häkit kasattua kehien laidalle, onneksi kehät edes olivat mukavan tilavat. Lauantain tuomarimme oli venäläinen Yana Gavrilova, joka olikin täysin uusi tuttavuus minulle, vaikka hän onkin arvostellut ulkomailla useasti. Leian ja Inkan lisäksi näyttelyyn oli ilmoitettuna molemmille päiville tanskalainen, Venäjälle viety, nyt juniori-ikäinen narttu. Arvostelut ovat venäjäksi, joten ainoa mitä päivästä jäi ymmärrettävästi käteen oli tuomarin ääneen toteama excellent.

Leia ja Inka Cacib-kehässä, kuva: Heidi Suihko

Valko-Venäjällä näyttelysäännöt ovat hieman erilaiset Suomeen verrattuna, sillä kaikkien luokkien voittajille jaetaan luokkasertit ja nuorten, avoimen, käyttö- ja valioluokan voittajat kilpailevat Cacibista. Muuta paras narttu -kehää ei olekaan, ja rotunsa parhaasta kilpailevat junioreiden sekä veteraanien voittajat ja molempien sukupuolien Cacib-voittajat. Kun kaikki tytöt oli arvostelu omissa luokissaan Leia ja Inka kilpailivat aluksi Cacibista. Lyhyen seisottamisen ja juoksuttamisen jälkeen tuomari osoitti Leian voittajaksi ja Cacibin saajaksi.

Junioreiden voittaja ja Leia ROP-kehässä, kuva: Heidi Suihko

Jatkoimme suoreen ROP-kehään, jossa Leia kilpaili junioriluokassa ollutta narttua vastaan. Olin kuullut tuomarimme vetävän aika reilustikin kehässä kotiin päin, joten yllätys olikin suuri, kun hän viittoilikin Leian voittajaksi!

Koska kehämme oli ollut jo aamulla 10 aikaan, ja se olikin ohi alle 10 minuutissa, ehdimme hyvin lepäilemään hotellillemme ennen iltapäivän ryhmäkilpailuita. Ryhmissä ei iltapäivällä menestystä tullut, mutta se ei estänyt meitä juomasta skumppaa illalla päivän menestyksen kunniaksi.

ROP-Leia, kuva: Heidi Suihko

Sunnuntaiaamuna jännitys valtasi mielen heti aamusta, sillä tarjolla oli Valko-Venäjän muotovalion arvo, mikäli Leia saisi luokkasertin myös päivän puolalaiselta tuomariltamme Miroslaw Redlickiltä. Kyseinen herra arvosteli Mikkelin näyttelyssä kesällä 2012, ja valitsi silloin Näpsän ROPiksi, mutta ollen hyvin tiukka arvostelultaan jakaen paljon sileää ERIä ja EHta.

Kun juoniorinarttu oli arvostelu, oli Leian vuoro. Koska arvostelu oli jälleen venäjäksi, on minulle täysi mysteeri mitä mieltä tuomarimme Leiasta oli. Arvostelun päätteeksi tuomarimme tuli kuitenkin kättelemään minut ja totesi excellent. Leia siis valioitui!! Kaiken kukkuraksi Leia voitti jälleen myös Cacibin ja valittiin jo toistamiseen ROPiksi, joten reissustamme tuli siis aivan täydellinen, vaikka sunnuntain ryhmäkilpailuissakaan ei menestystä tullut! Pitkän kotimatkan jälkeen, olimme onnellisesti kotona maanantai-iltana. Onneksi reissu meni osaltamme niin hienosti, että toistamiseen ei Valko-Venäjälle tarvitse lähteä ellei välttämättä tahdo, vaikka Valko-Venäjä olikin hieno kokemus!